Fiiliksiä ja ajatuksia dieetistä sekä ILOVEME-messulippu arvonta

Tsaukkis!

Mulla on taas tankkauspäivä menossa. Tankkasin viimeks perjantaina, joten ei tässä kauaa nokka tuhissut kun sai jo uuden. Paino kun vaa tuppaa tippumaan ja rasva palaa vieläkin, niin täytyy jotenkin yrittää pitää kuitenkin pyöreys ja kunto terveellisen näköisenä. Bikinissä kun idea ei ole olla kuiva kesän orava, lavalle ei mennä säikeille räävittynä olentona.

Kaikista haastavinta tässä on juurikin ylläpitää kisakuntoa, joka mulla on ollut jo aika pitkän ajan. Toisaalta, ajoissa alotettu dieetti on mahdollistanut sen, että ei tarvitse stressata tai repiä hiuksia päästä kun rasva ei pala. En siis lainkaan valita, että saan syödä ja puputtaa onnellisena, oi niin ihania hiilihydraatteja, tuhansia kaloreita ja treenata hyvällä mielellä. Täysillä tietenkin mennään.

Kaiken ylimääräisen temppuilun oon jättänyt treeneistä pois. Suoria sarjoja ja järkeviä perusliikkeitä. Hermostoa ei hirveesti viitsi rasittaa tässä vaiheessa hypyillä tai kikkailuilla. Mulla on varoittavana esimerkkinä ystävä, jonka hermosto meni niin tukkoon, että makasi 6kk sängyssä sen jälkeen. Kunto oli upea, mutta yks kaks kroppa sanoi sopimuksen irti. Kisoihin ei kaveri päässyt ja kykenee nykyään käymään jokatoinen päivä salilla, mutta varoen.

Kisadieetti ei ole ikinä mikään pelleily, eikä sitä tulisi koskaan tehdä kuin asiantuntevan ja tarkan silmän alla.

10372760_10152384385605794_7572774034723501118_n

 

Kesä alkaa tosiaan olemaan historiaa. Tein pitkästä aikaa aamujumpan ulkona ja sormet oli aivan kohmeessa. Mä en ymmärrä, miten jotkut vieläkin vetää shortseissa ja t-paidassa tuolla! Meikäläisellä oli kunnon toppatakki päällä ja silti oli viileä!

Luonto oli kyllä todella kaunis ja värikäs. Oli ihanaa pysähtyä katselemaan erästä joutsenperhettä, jota olen alkukesästä asti seurannut. Nyt ne alkukesän pienet poikaset on jo isoja ja valmiina etelään.

Kiitti tyypit, ootte piristäneet mun monia päiviä koko dieetin ajan!

Kiitti tyypit, ootte piristäneet mun monia päiviä koko dieetin ajan! Vaikka teijän faija yrittikin tappaa mut kerran :D

Jännää. Taas mennään pian lavalle ja uskokaa tai älkää, mutta jännitys on taas tasoa tuhat. Luulin että ekan kerran jälkeen olis rauhallisempi olo, mutta mitä lähemmäs mennään kisoja, sitä enemmän jännittää.

En voi uskoa, että esiinnyn mm. IFBB:n presidentille, sillä Rafael Santonja tulee olemaan mukana Nicole Wilkins kisassa. Lisäksi on älytöntä olla edes samassa rakennuksessa mm. ykkös idolini Michelle Lewinin, Margnet Gnarrin ja Christina Stromin kanssa. Tietenkin ”aina kotiinpäin” ja toivon että Suomen jengi menestyy PRO-kisoissa, etenkin Sara Back, joka on niin upea ihminen ulkoisesti ja sisäisesti. 

On kyllä mielettömän hienoa päästä kisaamaan tällaisessa IFBB:n omassa kansainvälisessä kilpailussa, sekä tietenkin odotan innolla myös SM-kisaa. Mun t-kävely on hieman erikoinen, enkä malta odottaa että pääsen näyttämään sen. Siihen asti muuvit pysyy salassa ;)

2 x bikiniLinda

2 x BikiniLinda

Toivottavasti kaikki menee nappiin! Kuntokuvia en oo nyt hirveesti jaksanut ottaa tai esitellä. Se on hassua, mitä ”parempi” kroppa, sitä vähemmän jaksaa enää olla ns. pinnallinen. Aika pitkälle vedän n. 5 numeroa liian isoissa vaatteissa ja niinkuin joku heittikin salilla, ”pelkkänä hupparina”, kun ei oo hirveesti tytöstä enää jäljellä. :D Kisakunto nähdään sitten lavalla.

iloveme_logo_laatikot

Sain arvottavaksi messulippuja 2kpl I LOVE ME-messuille, mihin itsekin olen tulossa. Näin kesän päättymisen vuoksi, haluankin kuulla teiltä lukijat: olenko onnistunut blogillani inspiroimaan sinua liikkumaan ja jos olen, miten? Parhaimmat treenikokemukset palkitaan messulipuilla! Laitathan kommenttiin mukaan sähköpostisi, jota ei julkaista kommentissa. 

 

Kuka katsoi eilen Marina ja Hengenpelastajat? Nyt oli kyllä epäreilu pudostus. Jos multa kysytään, Jasmine olisi ollut yksi potentiaalisimmista voittajista koko ohjelmassa. Alusta asti vetänyt todella hyvin ja mikä tärkeintä: täysillä!

Dieetti taas tehnyt tehtävänsä tunneherkkyydessä, en voinut itkemättä katsoa. Kaikkea ei näy telkkarissa ja Jasminen pudotus oli todella koskettava ja olisin hänelle toivonut todella voittoa, tai vähintäänkin reilua sijoutusta.

Niinkuin Jasmine itsekin sanoo, hänestä on paljon ennakkoluuloja sukunimen vuoksi. Oma mielipiteeni tästä tytöstä on aika selvä, pelkkää kultaa!

Siinä me räpistellään. Niinkuin Jasmine itsekin sanoo, hänestä on paljon ennakkoluuloja sukunimen vuoksi. Oma mielipiteeni tästä tytöstä on aika selvä, pelkkää kultaa!

Muistakaa aina käydä tsekkailemassa pudonneiden jälkifiilikset Jimin nettisivuilla! 

 

Tänne sitä adrenaliinia kiitos!

Oikkkeen kivaa ja energistä viikkoa kaikille!

Mulla rupee patterit loppumaan aivoista, joten sitä energiaa ja andrenaliinia täytyy metsästää joka kulmasta ihan tosissaan. Onneksi on ihanat ystävät ja perhe ympärillä jotka piristää! Arki kun tuppaa muuten pyörimään treenien-unen-töiden ja ruuan ympärillä.

Lauantaina Joel oli järkännyt mulle yllärin. En tiennyt yhtään mihin se mua vie ja pikkuhiljaa lähestyttiin malmin lentoasemaa. Mä siis rakastan korkeita paikkoja, joten so far so good!

Mut raahattiin sellasen koirankopin kokosen minikopterin luo. Yhtäkkiä jätkät otti siitä ovet irti ja sano että hyppääs kyytiin. No, eikai siinä. Tuuli oli kova, joten oli ihan mielenkiintonen kokemus olla 1,2km korkeudessa sellasessa peltipurkissa joka heilui tuulenmukana mukavasti. Oli myös ihan siisti tunne kun pilviä meni omien polvien yli. Meillä ei siis ollut niitä ovia lainkaan ja naurettavan hentoset turvavyöt ainoina esteinä.

1519459_10152793631029874_9115072528740890292_o

Toi kyllä mukavaa piristystä päivään ja sai hyvän energiapiikin joka ehkä aktivoi mitätöntä aivotoimintaanikin hieman. :D Tässä rupee olemaan siinä pisteessä, että mihin ikinä pysähtyykään hetkeksi niin siihen nukahtaa.

10686619_10152378218055794_8923123741806306366_n

Sunnuntaina olikin vuorossa kaveriporukalla kartingia !Mä en oo ennen ikinä ajanut ja siis…SE ON NIIN KIVAA! Aivan huippu hauskaa ja saa kyllä kaikki aistit ajantasalle. Meillä on sellainen hauska tiimi mihin kuuluu auto – ja moottoripyöräurheilusta kiinnostuneita ihmisiä. Jokaisella on joku vähän erikoisempi auto tai moottoripyörä, joten tyypit on tässä lajissa parhaimmillaan. Ja sit oli meikäläinen. Mulle näytettiin jatkuvasti sinistä lippua, kun piti päästää noita hulluja ohi.

10635913_10152380340290794_4881509351001531260_n

Hyvin mä silti siellä tupruttelin perästä. Tsekkailin aika-ajojen aikana miten muut esimerkiksi ajaa mutkiin ja kopioin sitä.  Paransin kierrosaikaa melkein 5 sekunnilla aika-ajojen jälkeen!

Luisa ja Ville, ehkä enskerralla tekin pärjäätte ;)

Luisa ja Ville, ehkä enskerralla tekin pärjäätte ;)

Ootteko muuten koskaan ajatelleet tai kiinnittäneet huomiota siihen, millä tavalla opitte parhaiten? Mä oon itse ehdottomasti näkemällä oppija. Lukeminen on aivan turhaa mun kohdalla ja sen vuoksi koulut on olleet haastavia mulle aina. Oon enemmän toiminnan tyyppejä, eikä mulla riitä keskittymiskykyä tai kärsivällisyyttä teoriaan.

Thaimaassakin kun lähdettiin kuvaamaan Martina -ja Hengenpelastajat ohjelmaa, mun pahin vastus oli ehdottomasti justiinsakkin se uinti. En oo oikeen koskaan viihtynyt vedessä. Tai siis olen, mutta enemmänkin tykkään sukellella ja nautiskella siellä, kuin uida otasuonet pinkeinä. Mä itse lähdin ohjelmaan mukaan alle viikon varotusajalla, joten harjoitteluun ei ollut aikaa. Kerran kerittiin Joelin kanssa käydä uimassa. Joel on entinen kilpauimari, joten se oli hyvin huolissaan siitä, että kun mut laskee veteen niin lähden uimaan koiraa…. :D

Opeteltiin rintauintia ja se kehittyi nopeesti. Äkkiä uinkin jo tosi hyvin sitä. Vapariin meillä ei aika riittänyt, joten ajattelin että pärjään tällä. No, oli hauska kuulla miten esimerkiksi ehdottomasti mun pahimmat kilpavastukset Nora ja Elina oli jo kuukausia käyneet uintiopettajalla. Nice! :D

Thaimaassa pyysin Noraa näyttämään miten pelastusuinti ja vapaauinti menee. Hetken tuijottelin Noraa ja lähdin kokeilemaan. Ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun se jo sujui ja pysyin ihan vauhdissa mukana. Oon vaan niin hyvä kopioimaan ja oppimaan jotain mitä näen. Muutaman kisan jälkeen huomasin että sehän sujuu ja mähän pääsen hemmetin kovaa.

Mulle on jokainen uus valmentaja jonka kanssa oon treenannut ällistellyt mun kehonhallintaa ja nopeaa omaksumista. Päinvastoin myös moni opettaja on ällistellyt sitä, miten en tajuu mitään mitä luen ja välillä kokeissa tehtävänantojenkin tajuaminen on ihan mahdotonta. Kuinka usein oon vastannut aivan ohi kysymyksen… monta !

Harmillista, että kouluissa panostetaan niin paljon enemmän teoriaan kuin käytäntöön. Musta nimittäin tuntuu, että todella moni oppii näkemällä ja tekemällä paremmin kuin lukemalla.

Mites teillä?

 

Kävin tänään myös ripsihoidossa kuorsaamassa. Mä en oo koskaan ennen nukahtanut ripsihuollossa, kun yleensä pälätän jatkuvalla syötöllä, mutta nyt mä havahduin siihen että mä jopa kuorsasin! Marika laitto rauhottavaa musiikkia taustalle , viltin päälle ja pehmeälle tuolille makaamaan. Mitään ei ollut enää tehtävissä ;)

10460582_10152382283115794_953197361712582567_o

Aivan ihanien räpsyttimien kanssa lähdin tyytyväisenä kotiin. Marikalla on nyt tarjous lukijoille: 50€ huolto ja 70€ uudet ripset! Ja ammattitaito on taattu, sillä Marika on tehnyt ripsiä 2008 vuodesta :)

Marikan saa kiinni numerosta: 045-1878940 ja hän työskentelee aivan keskustan ytimessä, Long Lasting Beauty kauneushoitolassa.

Nyt yllätysyllätys, salille! (: Sain juuri sähköpostia, jossa kerrottiin että IFBB Presidentti Rafael Santonja on paikan päällä kilpailussa. Ja tietysti juuri viime viikonloppuna neljännen Figure Olympia -tittelinsä saanut Nicole Wilkins on mukana antamassa palkintoja voittajille! Nyt ei siis parane laiskotella, ei sitä jokapäivä pääse näiden tyyppien eteen esiintymään. (:

 

#TääOnMunJuttu!

 

Joku on saattanutkin törmätä somessa esiintyvään #TÄÄONMUNJUTTU kampanjaan. Sen idea on tukea aloittelevia urheilijoita sekä tietenkin konkareitakin. Sen ideana on luoda ei vain nuorille, vaan KAIKILLE hyvä fiilis urheilusta sekä siitä, että jokainen on aloittanut jostain. Tämä kampanja koskee etenkin salipuolen urheilijoita, mutta en näe, miksei muutkin urheilusta kiinnostuneet voisivat tulla mukaan!

Tässä on hyvä pätkä ideasta, mikä selittää jo paljon ajatuksesta ja tarkoituksesta : #TÄÄONMUNJUTTUyoutube

Moni on lukenut mun blogia pitkään ja ovat jopa kulkeneet mun kanssa tätä matkaa, mutta uudet lukijat eivät välttämättä tiedä mun urheilutaustoista mitään. Kerronkin nyt puolestani oman tarinani. Yritän tiivistää sen järkeväksi pakkaukseksi, jonka toivottavasti jaksaa lukea. ;)

Meikäläinen ei koskaan ollut kovin urheilullinen. Tai olin, mutta fakta oli se, että mun vanhemmilla ei ollut aikaa  kuljettaa mua Merikarvialta Poriin tanssitunneille tai sitten harrastuksiin ei ollut rahaa. Meidän perheessä ei muutenkaan ole kukaan ollut koskaan mitenkään korostuvasti urheilullinen. Äitikin lenkkeili aina korollisissa kengissä, (Sori äiti ;D) joten mitään tuulipukuperhettä meillä ei ollut roolimallina.

Kokeilin kyllä balettia, tanssia, kamppailulajeja, hiihdin pienenä ja siinä kisasinkin ja pärjäsin yllättävän hyvin ilman mitään tappavaa kilpaluviettiä. Harrastelin ja kokeilin milloin mihin pääsin, usein ihan vain hauskanpidon merkeissä. Olenkin kirjoittanut aikasemmin tänne, että olen löytänyt sen kilpailija-minäni vasta vanhempana, kun usko itseeni on kehittynyt.

En ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisesti lahjakkaana, vaikka sainkin usein tanssinopettajilta kehuja lavakarismasta ja luontaisesta kehonhallinnasta. Kuitenkin jos lähdin johonkin lajiin mukaan tai joku laji nappasi, niin hurahdin siihen täysin. Nuorena ja teininä nämä kaksi lajia olivat ratsastus ja pesäpallo. Ratsastamista kesti on-offina n. 7 vuotiaasta lukioikäiseksi ja siinä kisasin vain pari hassua kisaa. En kestänyt sitä jännitystä, mikä yksilökisoissa valtasi minut. Vihasin sitä, vaikka niissä harvoissa kisakokemuksissa sijotuinkin yleensä hyvin ja muistan voittaneenikin joskus jotain. Ei se siltikään napannut. Rakastin ja rakastan vieläkin vapaata ratsastusta. Kenttäratsastus jonkun käskytyksen alaisena ei ole mulle se minä ratsastuksen hienoimmillaan koen. Se, kun kokee olevansa yhtä niin suuren otuksen kanssa ja saa kesäiltoina laukata vapaasti pitkin maastoteitä tai kauniilla niityllä on se missä muodossa minä rakastan ja kaipaan ratsastusta.

Pesäpallosta tuli myös aika suuri osa elämääni hetkellisesti. Muutaman vuoden sitä pelattiin hemmetinmoisella intohimolla ja siitä mulla onkin ihan mukava läjä palkintoja. Omistauduttiin naapurini ja ystäväni Petran kanssa lajille niin lujaa, että kun kesällä treenit alkoi 8 aamulla,  oltiin me usein jo 6-7 aikaan kopittelemassa ja kehittämässä heittotaitoja sekä lyömistä. Se oli mielettömän ihana laji ja me oltiikin ihan hemmetin hyviä, vaikka itse sanonkin! Meidän silloinen valmentaja lopetti kuitenkin yllättäen, tai jotain siinä tapahtui ja joukkue hajosi.  Sen jälkeen sitäkin on pelattu, mutta usein viihde mielessä. Se on laji jota kaipaan!

No, sitten tuli ylä-aste-lukio-ikä ja alkoholi sekä pojat ja kaikenmaan rajojenkokeilu alkoi kiinnostamaan enemmän kuin urheilu. Lihosin n. 73 kiloiseksi ja kamppailinkin painoni kanssa 17-vuotiaaksi asti, jolloin tapasin silloisen poikaystäväni. Hän oli mua (yllätys) 4-vuotta vanhempi ja aktiivinen salilla kävijä ja on vieläkin. Mua myös kauhistutti ajatus täysikäisyydestä vartalossa, jossa en tuntenut itseäni vapaaksi. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Aloin lenkkeilemään, käymään jumpissa ja joskus salilla ihmettelemässä ja lähinnä tekemässä vatsoja ja polkemassa pyörää. Sillon en tajunnut, että ruokavaliolla on niin suuri merkitys. Ymmärsin kuitenkin, että pullaa kannattaa välttää. :D Silloinen poikaystävä kuitenkin tiesi niistä enemmän ja sainkin hyviä vinkkejä alkuun. Paino putosi alkysyksystä kevääseen n. 20 kiloa.

Muistan kyllä, miten multa kyseltiin halveksivasti mitä yritän, kauankohan jaksan, naureskeltiin. Menetin ystäviä eikä mua kutsuttu enää oikeestaan mihinkään. Vietin tuon aikajakson hyvin omissa oloissa. Enkä syytä ketään tai ole katkera, oli mussakin varmasti hemmetisti vikaa ja korostin kai liikaa projektiani, mutta halusin vain niin kovasti onnistua. Olin kyllästynyt olemaan kehoni vanki ja joka ilta lupaamaan itselleni ”huomenna”. Nyt tai ei koskaan oli ajatukseni.

Muistan ikuisesti kun juoksin ensimmäiset 3 kilometriä Merikarvian pururadalla pysähtymättä tai kun voitimme ystäväni kanssa liikunnassa suunnistus tunnilla kaikki, jopa pojat. Onnistumiset ja hyvä olo sekä tulokset kasvattivat nälkää. Pian tajusin että mitä vähemmän syön, sitä nopeammin laihdun.

Kun pääsin tavoitteeseeni, halusin aina lisää. Sillon ei ollut blogeja, ei mitään hajua mistä löytää tietoa, kun ei oikeen tiennyt mitä edes etsiä. Tiesin vain, että mitä enemmän liikun ja mitä vähemmän syön, sitä nopeammin paino putoaa. Olin ollut niin pitkään ylipainoinen, että vaa’asta tuli paras ystäväni ja kaikki oli hyvin, kunhan paino ei nouse yli 50kg. Lihoaminen oli painajaiseni. Olin tehnyt liian kovan työn että antaisin itseni lipsua. Alimmillaan kävin 46kilossa.

Vuosia kului ja pysyin alle 50 kiloisena. En koskaan ollut sairaalakuntoinen, mutta ajatuksissani olin vanki. Yöunet väheni, jaksamiseni oli olematonta ja koko elämääni hallitsi painoni sekä kalorit. Pahimmillaan paastosin päiviä ja elin omenoilla.

Missään kohtaan kuitenkaan halu urheiluun ei lakannut. Juoksin paljon ja liityin myös Helsinkiin muutaessani Elixian salille. Touhusin siellä laitteiden parissa ja harrastin aerobisia lajeja. Aloitin työskentelyt kuntosalilla ja 2011 kun bikinifitness rantautui Suomeen, olin aivan myyty.

Myönnän, että innostus lajia kohtaan oli pinnallinen. Olin sillon jo hetken ihaillut puoliksi kreikkalaista fitnesskaunotarta, Christina Halkiopoulosta ja ilmoittanut facebookissa haluavani samanlaisen, lihaksikkaan vartalon. Bikinifitness lajin rantautuminen Suomeen oli vain kirsikka kakun päälle ja se viimeinen niitti sille ajatukselle, että laihuus saa riittää. Pikkuhiljaa mieltymykseni lihaksikkaaseen kehoon alkoi vahvistua.

Aloin treenaamaan enemmän salin puolella ja pyysin mielipiteitä meidän PT:iltä liikkeisiin ja ruokailuun. Painon nousu kuitenkin pelotti ja monesti jätinkin salin hetkeksi pelästyttyäni puntarin lukemaa.

Joel tuli kuvoihin keväällä 2012 ja olin jo saanut ainakin 5 kiloa lisää ja hieman höllännyt pakonomaista laihuuden ihannointia sekä pakkomiellettä vaa’an lukemaan. Pystyin nauttimaan ruuasta enemmän. Silti lihoaminen kummitteli yhä ja pelko ylipainosta pelotti. Olin kuitenkin jo niin pitkään räpeltänyt innostukseni kanssa liikuntaa- ja oikeita ruokailutottumuksia kohtaan, että sovein itseni kanssa sopimuksen. Haen lukemaan liikuntatieteitä- ja anatomiaa sekä siinä sivussa kouluttaudun FISAF:in kautta PT:ksi. Jos koulun jälkeen laji vielä kiinnostaa, hommaan itselleni valmentajan. Vuosi vierähti ja kouluhan toi vain lisää innostusta lajia kohtaan, sekä tietenkin siinä samalla aloin ymmärtämään asioita, kuten ravinnon merkityksen ja opin miten ihmisen keho käyttäytyy. Ravinto sai uuden merkityksen. Se ei ole palkinto, se ei ole terapiaa, ei vihollinen eikä se lihota, kun homma tehdään oikein. Luovuin puntarista ja Joelin kanssa alettiin käymään yhdessä päivittäin salilla. Homma rupes rullaamaan hyvin ja edelleen olin innoissani asiasta.

Muutama vuosi ”fitness ähkyä” ei saanut siis mieltäni muuttumaan, halusin lisää.

Myönnän, että puntarista luopuminen oli hemmetin vaikeaa. Ymmärsin myös, että aineenvaihduntani oli niin kuralla vuosien dieettaamisesta, että se on pakko saada toimimaan. Väistämättäkin keräsin rasvaa ja painoa tuli lisää. Se oli se hinta joka mun piti maksaa kehollani pelleilemisestä. Monesti itkin Joelille, miten ihnottavaa on kun oli tottunut olemaan se porukan pienin ja yhtäkkiä ei mahdu enää omiin vaatteisiin. Se vaihe, kun et ole lihaksikas, et laiha, et lihava, vaan tasapaksu nesteinen pallo ja vasta muotoutumassa ja saamassa palasia paikoilleen, oli yksi inhottavimmista ja vaikeimmista vaiheista. Identiteetti piti rakentaa aivan uusiksi ja päivittää oma ”minäkuvani”. Joelille niin suuri kiitos, että jaksoi tsempata eteenpäin.

Valmentajan hankin 2013. No, se eka valmentaja oli aivan pihalla ja ruokki minua kuin kehonrakentajaa, mikä taas keräsi lisää rasvaa kehooni. Proteiinin määrät olivat älyttömiä ja yhtäkkiä mulla oli oma hauis- ja ojentaja päivä… Ymmärsin kuitenkin pian, että homma ei toimi ja sen jälkeen löysin Akin. Voin vaan kuvitella mitä Aki on musta ajatellut. Kuitenkin sen jälkeen olen saanut kiinni tästä touhusta. Tuloksia alkoi näkymään nopeasti.

Kyllä mulle on naurettu ja mua on epäilty. Ihmiset on lyöneet vetoa koska luovutan ja pitäneet pilkkanaan.

Pikkuhiljaa motiivi vaihtui. Upea ulkonäkö ei ollutkaan edes top 5:sessa, vaan rakkaus lajia kohtaan vain syveni päivä päivältä. On siistiä saada niin hyvä fiilis jostain ja kehittyä kerta kerralta, oppia uutta ja ahmia tietoa.

Ennen salille mentiin huolitellun näköisenä, tänä päivänä tuskin peiliin edes katson. Vaatteet on mitkä ekana osuu käteen, lippis on mahdollisimman syvällä päässä ja kuulokkeista pauhaa motivoivaa musiikkia täysillä. Tavoitteet kiiluu silmissä. Mua ei oikeesti kiinnosta, vaikka mä pieraisisin kesken maastavedon, mua ei kiinnosta kuinka karseelta mä näytän vääntäessäni verisuonet poksahdellen vikoja toistoja tai mitä ääniä mun suusta pääsee. Mua ei kiinnosta kuinka moni mua epäilee tai kuinka moni mua pitää naurettavana fitness pissiksenä. Mä teen tätä itselleni, en kenellekkään muulle. Mä en edes halua todistaa kenellekkään mitään, tämä on mun juttu, minä itse olen se jonka kanssa kilpailen.

Se hetki kun mä karsinnoissa voitin sen kirkkaimman oli mulle yks hienoimmista hetkistä tähän asti ja mulle tulee kyyneleet silmiin vieläkin kun ajattelen sitä tunnetta. Mulla on vieläkin takaraivossa se pikku pullukka, jota naurunalaisena osoiteltiin. Vasta nyt pikkuhiljaa ymmärrän, että mähän olen ihan hyvä ja mä voin ääneen sanoa olevani ylpeä itsestäni, sillä mikään ei ole tullut ilmaiseksi. Niin paljon on uhrattu ja niin paljon on annettu aikaa ja tullaan antamaan, sillä mä tiedän että tää on mun juttu ja mä elän tätä joka solullani. Kukaan ei voi tulla mulle sanomaan, että mä en pystyis.

Oon vasta alussa mun polkuni kanssa tässä lajissa ja toivon, että pääsisin vielä joskus pitkälle. Tietenkin tämä laji on aina arvoituksellinen eikä mikään mene teorian mukaan, mutta niin pitkälle kuin mieli ja keho antaa mun mennä, mä menen.

800_3225

Liittykää facebookissa yhteisöön #TÄÄONMUNJUTTU  ja jakakaa oma tarinanne. Koskaan ei tiedä, ketä motivoi tai miten paljon joku voi saada voimaa sun tarinasta.

Family first!

Heippa!

Tässä kisahuumassa en ole vielä kerinnyt kertoa teille, miten mielettömän ylpeä olen omasta isästäni. Hän lähti kisaviikonloppunani Afrikkaan puoleksi vuodeksi kohtaamaan oikeita ongelmia ja opiskelemaan lasten ensihoidosta lisää.

10616983_367263253437100_765889795_n

Haluaisin muutenkin kertoa hieman taustoistani ja perheestäni.

Mun isä on syntynyt spartassa ja työskenteli Ateenan armejassa niinä aikoina, kun vanhempani tapasivat. Äitini oli mua hieman nuorempi, n. 20- vuotias ja oli silloin itsekin asunut pidempiä aikoja kreikassa. Äidin paras kaveri seurusteli silloin vielä isäni veljen kanssa, toisin sanoen nykyisen setäni kanssa.

Meidän oli alunperin tarkoitus jäädä kreikkaan, mutta äitini sai isoveljeni 21- vuotiaana ja hieman myöhemmin opiskelupaikan Suomesta. Iskäkin pääsi Siikasiin top-neuleelle töihin, mikä oli musta ja koko meidän perheen mielestä todella hieno juttu! Isä kun ei osannut kieltä, eikä kunnolla edes Englantia silloin. Nykyään se puhuu kyllä Suomea porin murteella ja oppi muutenkin kielen ihan älyttömän nopeasti. En itse muista aikaa, etteikö isä olis osannut Suomea todella hyvin. Tietenkin pieniä kielioppivirheitä tulee, mutta niin tulee monella Suomalaisellakin tämän äidinkielemme kanssa. :D

Muutaman vuoden päästä isoveljeni syntymästä meikäläinen tupsahti maailmaan ja 4-vuotta sen jälkeen sain vielä ihanan pikkuveljen.

Meidän perhe on siis lähtenyt ei niin ihanteellisista lähtökohdista. Äiti opiskelijana, isä kielitaidottomana vieraassa maassa ja kulttuurissa. Helppoa ei oo ollut ja meillä ei ollut mitään.

10684239_450480458426167_85725918_n

Perheenä muutenkin ollaan oltu todella räiskyvä. Naapureita käy sääliksi, kun Danakaksilla on ollut asiaa. Seinät on varmasti halkeilleet meidän huudosta: oli kyse tappelusta tai juhlasta. Meillä tapeltiin paljon ja naurettiin paljon. Meidän perheessä on varmasti sanottu ja tehty asioita, mistä joku saattaisi jo saada slaagin. Homma on aina mennyt niin, että saatetaan sanoa toisillemme aivan järkyttäviä asioita, mutta auta armias jos joku ulkopuolinen sanoo tai tekee jotain jollekkin perheenjäsenellemme. Siitä ei hyvää seuraa. Itsekin kestän mitä tahansa, mulle saa sanoa mitä vain ilman että ilme edes välttämättä värähtää, mutta jos joku kommentoi minulle rakasta ihmistä, sitä en kestä.

Vanhempani ovat aina olleet todella tiukkia, mutta myös aivan äärimmäisen ymmärtäväisiä. He ovat aina vaatineet rehellisyyttä, eivät koskaan täydellisyyttä. Enkä pienenä pystynyt pitämään salassa edes niinkään pieniä asioita, kuin kielletyn sotaelokuvan katsominen. Iskä oli kieltänyt ja omatunto hakkasi niin pahasti, että olihan se pakko kertoa heti seuraavana iltana itkien.

Isällä oli niin mieletön auktoriteetti ja on edelleen. Jos se asetti jonkun säännön, sitä noudatettiin. Sitä ei todellakaan uskallettu uhmata. Sen vuoksi mulla on aina ollut vähän ongelmia esimerkiksi koulussa… Oma isä on niin helvetin pelottava, että moni muu auktoriteetiksi tarkoitettu henkilö ei paljoon saanut meikäläiseen otetta.

Ylisuojelevuus on ollut välillä hieman överiäkin meidän perheessä. Jos vaikka puhelimeen ei vastannut, sen sai jälkeenpäin kuulla. Ja nolointa ikinä on vastata kaveriporukassa puhelimeen jälkeenpäin, kun isä tulee melkein läpi puhelimen ja sinä sekä kaikki ympärillä olevat saavat kuulla sun läksytyksen. Ikinä ei muutenkaan salaa lähdetty mihinkään tai oltu vastaamatta puhelimeen tahallaan. Se fiilis, kun olit vahingossa ollut vastaamatta puhelimeen … not good. Syke kahdessasadassa jo valmiiksi. Jälkeenpäin ymmärrän ja arvostan, huoli oli niin kova ja haluttiin tietää että kaikki on hyvin. Nuorena se tuntui kyllä hieman eriltä.

Vaikka mun iskä ei ikinä ollut se leppoisin jätkä, eikä sillä ollut koskaan aikaa viedä meitä esimerkiksi harrastuksiin, koska teki aina niin paljon töitä, niin silti en ole ikinä joutunut ajattelemaan vaihtoehtoa, että musta ei välitetä. Mä tiesin aina, että jos mulla on joku hätä, olin mä missä tahansa niin isä kyllä tulee ja auttaa mua. Vaikka olisin kuussa, se hakis mut aivan varmasti enkä epäilisi hetkeäkään. Mun vanhempien suusta ei ikinä saan vastausta ”hoida ongelmas, oma on ongelmas”, vaan meillä pidetään yhtä.

Mun isä on mulle vieläkin eräänlainen arvoitus. En ymmärrä, miten se sai AINA tietää kaiken ja sen pelkkä katse on niin jäätävä, että kovempikin tyyppi jähmettyy. Siitä ei ole kauaakaan, kun viimeksi ihminen paskansi housuunsa sen katseesta, ja tämä ei ollut läppä. Iskällä on mm. luodinreikä silmäkulmassa ja kuinka monesti se on pidätetty pelkän ulkonäkönsä vuoksi, mutta silti se on maailman huolehtivaisin ja ihanin ihminen ja niin hyvä isä, en voisi IKINÄ pyytää enempää. Se menee vaikka läpi harmaan kiven perheensä vuoksi, eikä koskaan anna olla jos kyse on perheestä.

Äiti taas on maailman ymmärtäväisin ja noh, myös ylihuolehtivaisin ihminen ketä tiedän. Ilman äitiä mä en todellakaan olisi tässä, vaan pahimmassa tapauksessa jossain aivan muualla. Se on aina jaksanut tukea mun hetken mielijohteita, eikä koskaan ole tuominnut mua mistään. Ei ole asiaa, jota en voisin äidilleni kertoa. Ei ole hetkeä, kun en vois näyttää äidille miltä musta tuntuu oikeesti tässä maailmassa tai olla rehellinen. Äidin kanssa puhutaan päivittäin n. 3 tuntia puhelimessa. Nykyään on hienoa, kun pystyn itsekin tukemaan äitiäni ja auttamaan häntä.

Meidät on kasvatettu niin, että mikään ei ole tyhmä kysymys, lapsi ei ole alempiarvoinen ja erilaisuus on rikkaus. Pienestä asti meiltä ei ole kielletty mitään, eikä mistään tehty tabua. Pienestä asti meillä on saatu pitää huikeita limudiscoja ja jokaiseen kysymykseen saatiin rehellinen vastaus. En muista että olisin koskaan tuntenut häpeää tai ujostellut kysyessäni elämästä. Meitä ei koskaan kohdeltu kuin aivottomia tai kykenemättömiä lapsia, ei hössötetty turhia tai puhuttu kuin koirille konsanaan. Pienestä asti oikeista asioista keskusteltiin ja meidänkin kannat otettiin arvostavasti vastaan. Sen vuoksi olenkin ollut varmasti monen minua vanhemman mielestä helvetin ärsyttävä, koska en itse luokittele ihmisiä iän perusteella, vaan sen mitä siellä päässä liikkuu, enkä niele kaikkea mitä minua vanhempi ihminen minulle syöttää.

Alkoholistakaan ei koskaan tullut ongelmaa, eikä sitä ole koskaan ns. kielletty . Äitini olen nähnyt muutaman kerran humalassa lapsena ja isäni kerran hiprakassa. Silti sitä sai aina halutessa maistaa vaikka päivällisellä ja teini-iässä kun pahin kokeilunhalu iski, niin kotona aina painotettiin, että oli tehty mitä tahansa tyhmää: aina saa ja pitää tulla kotiin. Teini-iässähän pahin ongelma tuskin on vanhemmilla se , että teini kokeilee kännejä, vaan se että ei uskalleta tulla kotiin ja sammutaan lumihankeen. Sellaista ei missään nimessä saanut tapahtua. Aika nopeasti se alkoholi-on-jännää vaihe menikin ohi jokaisella meistä, sillä siitä vietiin kaikki se salainen hohto heti kättelyssä.

Meillä on aina ollut suuressa roolissa itsepuolustus -ja ensiaputaidot. Pienenä tiesin jo, miten puolustaa itseäni pelkällä kotiavaimella tai miten toimin hätätilanteessa. Oli kyseessä uhri ojassa tai palavasta talosta poistuminen turvallisesti. Isä on suomessa ollessaan kehittänyt taitojansa armejan jälkeen ja on mukana mm. palokunnassa, hän sukeltaa ja tällähetkellä työskentelee ensihoitajana, joten sitäkautta on tullut paljon itsekin opittua ja kiinnostuttua asioista. Äidillä taas on nykyään omistuksessa palvelukoteja satakunnassa, jonka kautta olen itsekin työskennellyt kehistyvammaisten ja vammautuneiden ihmisten parissa sekä ollut milloin minkälaisissa tilanteissa mukana ja oppinut paljon.

Mitään pullantuoksuista ja helppoa lapsuutta mulla ei ole ollut, me lapset ollaan oltu hemmetin vaikeita ja kokeiltu niin omia, kuin muidenkin rajoja ja oltu hyvin eloisia tyyppejä. Kamppailtu kahden kulttuurin välissä, eikä aina ihan itsekään ymmärretty miks me ollaan niin erilaisia kuin muut. Vasta vanhetessa tajusin, että en ole huonompi ihminen vaikka olen erilainen. Oli hyvin vaikeaa hillitä itseään ja yrittää olla ”normaali” koulussa, jossa oli lähes ainut ulkomaalainen. Se taas purkautui usein turhautumisena ja vihana, kun ei oikeen tiennyt miten pitäisi olla. Aloin ymmärtämään itseäni kun kävin ekoja kertoja kreikassa sen ikäisenä, että ymmärsin kulttuurieroista ja käyttäytymiseroista jotain. Siellä me, Merikarvian häirikkö muksut oltiin niitä ujoja tyyppejä joilta kysyttiin, miks me ollaan niin hiljaisia. Kolmesta kreikkalaisesta lapsesta kun lähtee sama meteli kuin 300 Suomalaisesta lapsesta. No joke.

Mun vanhemmat on olleet hyvin nuoria kun meidän perhe on saanut alkunsa ja ovat itsekin kasvaneet meidän mukana. Me ollaan kaikki tehty paljon virheitä, mutta opittu myös moni asia kantapäänkautta ja oon sanattoman onnellinen siitä, että meillä on niin lujaa yhtä pitävä perhe, mihin kukaan ulkopuolinen ei pysty vaikuttamaan.

Nykyään perheeseen kuuluu tietenkin muitakin. Itseni kautta esimerkiksi rakas avomieheni Joel. Lisäksi muutamista ystävistä on tulleet kuin perhettä. Esimerkiksi paras ystäväni Päivi on lähinnä asunut aikoinaan meillä, ollaan kasvettu yhdessä ja koen hänet siskokseni. Vietin nuoruuden hyvin pitkälti jätkäporukoissa, joten mulla on muitakin ”veljiä” ja ihmisiä jotka koen perheenjäseniksi, ihmisiä joihin tiedän että voin luottaa. Blood makes you related, loyalty makes you family.

10682757_10152487480293558_423616668_o

 

 

 

 

 

 

Arkea kisojen välissä.

Heippa!

Nyt on pakko myöntää, että kyllä se koipi alkaa hieman painamaan. Motivaatio on kuitenkin korkeella. Rasvakin on selkeesti tirissyt taas ja treeneissä on annettu kaikki peliin. Olisi inhottavaa seistä lavalla ja miettiä ”olisin sillonkin voinut antaa enemmän itsestäni”. Kun kerran mennään niin mennään täysillä, tietenkin kehoa kuulostellen ja terveyttä kunnioittaen.

Ruokaa mulla on hyvin, enemmän kun ennen ja hiilareita suhteellisesti enemmän. Hirveesti en mun treeniohjelmista tai ruokavalioista puhu, sillä jokainen varmaan ymmärtää, että ne ovat aina laatijansa omaisuutta ja luovutetuista ohjelmista on tietääkseni joissain tiimeissä ja valmennussuhteissa jopa sakkosopimus.  Hyvä niin. Kenenkään ei koskaan tulisi muutenkaan verrata omaa ohjelmaansa jonkun muun ohjelmaan. Mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi itselle ja varsinkin kisakauden ohjelmat ovat heijastusta siitä, mitä on ns. offilla saatu aikaan.

10706958_279894692219443_1901273283_n

Mä otin mun pidennyksetkin pois vikoille viikoille, sillä mulla menee ikä ja terveys siihen, että yritän pitää ne hyvässä kunnossa tällä tahdilla. Varasin ajan Gyyliin ja ne laitetaan juuri ennen kisoja takaisin. Mä oon usein 2x päivässä hiestä läpimärkä, joten lyhyt oma tukka on tällähetkellä se paras ratkaisu. Ja mitä mä pidennyksillä yritän pelastaa muutenkaan, kun suurimmaksi osaksi arjestani jokatapauksessa vedän tukka nutturalla treenivaatteissa menemään tai hengaan himassa lähinnä kodittoman näköisenä ja haisen paskalle.

Tällästä tää on. Se ihana vaaleanpunainen unelma-ajatus hehkeästä bikinifitness kisaajasta täydeissä tällingeissä ja yhteen sopivissa treenivaatteissa tissitoppineen… mistä se tulee? Nostan hattua, jos sellaisia on! Mielellänihän mä toki näyttäisin jatkuvasti hyvältä, mutta totuus on, että hyvä kun on edes treenivaatteita jokapäivälle, kun niitä menee vähintään se kaks kokonaisuutta pesuun jokapäivä! Ylemmässä kuvassa oleva hupparikin on n. 3 vuotta vanha, ei todellakaan treenivaatteeksi tarkoitettu ginatricotin huppari. Harvemmin edes kerkeän katsomaan peiliin ennen salille lähtöä, mikä olis ehkä ihan hyvä juttu opetella, sillä usein oon huomannut salilla että mulla on ruokaa naamassa. Siitä salista on tullut niin itsestäänselvä asia arkeen, ettei sitä sen enempää ajattele tai jaksa stressata. Salilla ollessa ulkonäöllä ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa, mitä siellä tehdään, vaikkakin kehoammehan me siellä muokataan ja mielellään paremmaan suuntaan. No, sitä kokonaisuutta ja työn tulosta pääsee sitten ”prinsessapäivänä” esittelemään. Sinne asti huppu syvälle päähän ja keskittyminen olennaiseen ;)

10005537_1540741882828772_1555097625_n

 

Ihanaa on, että perhe sekä ystävät tukee. Joel jaksaa kattella sen römppävaimoa joka haisee aina hielle valittamatta ja äiti viitsii kysellä kisajutuista, vaikkei mitään ymmärräkkään. Varsinkin kisojen lähestyessä on hienoa aikaa kanssaeläjille, kun ei saa edes käyttää deodoranttia. Dödö saattaa muuttaa kehon PH arvoja, joka taas voi saada kisavärin vihertämään. Huomasin yksi päivä että myös puheenaiheet ovat todellakin kohonneet kattoon. Aivan vilpittömän kiinnostuneena kyselin Joelilta, kuinka usein hän käy kakalla päivässä ja kerroin iloiten omasta vatsantoiminnastani. Parisuhde parhaimmillaan!

10655108_778382995538867_2114595964_n

Äidin tuliaiset on muuttuneet hajuvesistä jauhelihaan ja makaroniin. Ja faktahan on, että niille mulla on tällähetkellä tarvetta, joten en valita! Kaikki ovat niin ihanasti olleet mukana, etten voi koskaan kiittää tarpeeksi. Ja se hetki, kun tuut lavalle ja sun läheiset kannustaa, on maailman ihanin fiilis. Kiitti tyypit <3

IMG_0609

Toivon, että voin joskus korvata tän kaiken tuen määrän ja auttaa itse läheisiäni, niinkuin he auttavat mua.

martina05140909PP_vi-1

kuva: iltalehti

Kuinka moni katsoi eilen JIMiltä Martina ja Hengenpelastajat- ohjelmaa? Aikamoista meininkiä taas, mutta hyvin viihdyttävää. Noran kanssa mietittiin, että oltiinko me edes itse tuolla mukana, kun ollaan oltu aivan hemmetin pihalla kaikesta mitä siellä ”sisällä” on tapahtunut. :D No toisaalta ihan hauskaa, ollaan samassa asemassa kuin katsojat ja saadaan joka jaksossa yllättyä. Vaikkei mikään ihme ettei tiedetty, olihan siellä käsimerkit ja kaikki muakin varten, joita näytettiin jos saavuin paikalle. ;)

1168795_652624951521148_914137574_n

 

Sahra joutui eilen jättämään kisan ja itsekin äänestin häntä. Mieletön tahdonvoima ja asenne kisaa kohtaan ja hienosti vedetty.  Jimille ilmestyy aina pudotuksen jälkeen putoajien haastikset ja fiilikset. Niitä voi tsekkailla täältä.

kuva:iltalehti

kuva:iltalehti

Mielenkiinnolla seuraavia jaksoja odotellen.