Erakosta ahdistelijaksi

Hola!

Niinkuin olen jo mm. videopostauksessani kertonut, olen erikoisen hyvä viihtymään yksikseni. Mulle pitäisi antaa siitä jonkinlainen awards palkinto ja voisin vaikkapa osallistua johonkin erakko kilpailuun. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä luontevammin näkisin itseni asumassa maatilalla (kuitenkin kaupungin lähettyvillä) kaikenlaisten eläinten kanssa. Täällä se on hyvinkin mahdollista ja on todella hassua, että vain 2 km päässä keskustasta on täysi maatila meininki upeiden niittyjen, kukkuloiden ja appelsiini viljelmien seassa.

Esimerkiksi talli jossa käyn ratsastamassa, sijaitsee noin 3 km päässä meidän talosta. Täysin siis kaupungin lähellä, mutta kuitenkin aivan omassa rauhassa. Se olis ehkä mulle se unelma, mutta Niko ei varmasti suostu muuttamaan mun kanssa maatilalle ja ostamaan kaikenmaailman otuksia pihalle sekoilemaan.

Mä rakastan kaupunkia, hienoja vaatteita, kenkiä ja laukkuja, mutta mä myös rakastan luoda paskaa tallilla ja putsata mutaisia eläimiä. Niko taas on ihminen, joka tykkää että yhdestä napista toimii kaikki ja meidän talon lähelle ei tuoda kuin korkeintaan hyvin koulutettu koira ja ehkä joskus saan kinuttua oman akvaarion…. 😀

13062477_10153568234640794_82568287783024245_n

Palataanpas takaisin aiheeseen. Suomessa mulla on kaikki niin, että mä voin lähes pelkästään olla ihmisten kanssa, joista oikeasti pidän ja jotka koskettavat mua aidosti. Ihmisiä joiden kanssa mulla on puhuttavaa, joilla on samanlainen työmoraali, halu kehittyä ja joilta myös itse saan paljon energiaa. Mä rakastan ihmisiä joilta voin oppia ja jotka myös voivat oppia multa. Ja jos ei oppia, niin ainakin saada energiaa.

Mulla taitaa olla aivan muutama mun ikäinen ystävä, lähes kaikki muut ovat mua vähintään 10-20 vuotta vanhempia. Mielestäni ihmisten kypsyyttä ja ”sielun ikää” ei tulisi koskaan yhdistää numeroihin. Mä uskon, että mulla voi olla kymmeniä vuosia mua vanhemmalle ja kokeneemmalle ihmiselle paljon asioita annettavana, vaikka multa puuttuisikin puolet hänen elämänkokemuksistaan. Samoin kuin mä voin oppia vaikka pieneltä lapselta asioita. Ihmisten välillä voi tapahtua monenlaista vuorovaikutusta; oppimista, energian antamista ja jakamista, innostusta, inspiraatiota, motivaatiota tai vaikka vain positiivisia viboja.

Noh, joka tapauksessa, mulla on Suomessa just ne ihmiset mun ympärillä ketä tällä hetkellä tarvitsenkin elämääni. Lisäksi mulla on älyttömän paljon tuttuja ja olen ikäänkuin tottunut, että ihmiset tietävät tietyissä piireissä mut ja sen mitä esimerkiksi teen työkseni. Saan usein ensimmäisinä tietää tapahtumista jotka kiinnostavat mua ja mun ei ns. tarvitse stressata tai kytätä tapahtumien, julkaisujen tai minkään perään mikä mua kiinnostaa. Olen tottunut, että kuulen niistä sekä voin mennä mihin haluan.

Tietenkin kaiken sen eteen mitä mulla Suomessa on, olen joutunut tekemään paljon duunia ja tutustumaan moniin ihmisiin, sekä vuosien varrella muodostamaan ne tärkeimmät ja aidoimmat suhteet, sekä luonnollisesti myös pettymään ja kokemaan ihmissuhteiden osalta kaikenlaista, ennen kuin tämä nykyinen tilanteeni on muodostunut.

Täällä taas mua ei tunne ketään, mua ei kutsuta mihinkään eikä kukaan oo ikinä kuullutkaan musta. Mä en siis vain voi odotella kotona että saan infon eventeistä ja kutsun tilaisuuksiin. Blogit on täällä aika lasten kengissä ja olen instagramin kautta löytänyt vain muutaman blogaajan Marbellasta. Tässä on tietenkin myös pieni mahdollisuus tulevaisuuden kannalta. Se tosin vaatisi sen, että jaksaisin kirjoittaa tekstini myös englanniksi.

13094350_10153568206205794_4952700779920897404_n

Olen täällä joutunut tulemaan todella radikaalisti ulos omista rutiineistani ja poistumaan siitä mukavuusalueesta, johon olen Suomessa tottunut. Olen kirjaimellisesti stalkannut ihmisiä ja ottanut heihin yhteyttä Instagramin directin kautta, pyytänyt samanhenkisiä blogaajia kahville kanssani, jotta oppisin Espanjan blogaamiskulttuurista enemmän ja saisin infoa siitä, mikä meininki täällä on; onko täällä ylipäätään noteerattu blogaamista ja kuinka isona asiana sitä pidetään.

Tottakai mä haluan myös frendejä ja rakentaa edes jonkinlaista sosiaalista toimintaa omaan elämääni tai muuten alan pikkuhiljaa muuttumaan jonkinlaiseksi psykopaatiksi. Mulla on tästä mun viimeaikaisesta meiningistä niin hullu fiilis, mä en ikinä laittaisi kenellekkään Suomessa inboksiin viestiä ja pyytäisi mun kanssa kahville. Hah! Huippua.

Tavallaan todella hauskaa. Mulla on vaan se ”ongelma” itseni kanssa, että oon todella huono vetämään niitä alku small-talk sessioita ja siks mä joudun todella ponnistelemaan itseni siihen moodiin, että nyt tutustutaan ihmisiin ja luodaan jonkinlaista verkostoa tänne. Mä mieluusti vain olisin itsekseni, erakoituisin, ahdistelisin Nikoa ja syyttäisin sitä kaikesta mun yksinäisyydestä sekä turvautuisin niihin muutamiin ystäviin joihin olen täällä tutustunut. Harmi että se ei mua elämässä vie eteenpäin ja jos mä aijon täällä puoliksi asustella, niin mun on pakko saada tännekin tietynlainen tekemisen meininki. Ja ehkä aloittaa se myös Englanniksi kirjoittaminen. Niin ja Espanjan opiskelu….

Mitä luulette, tuunko saamaan kavereita? 😀

 

 

 

WHEN IN DOUBT: RUN.

Mä oon koko mun nuoruuden vihannut juoksemista. Ainoa muoto jossa se oli siedettävää oli pesäpallon pesien välit ja peleissä juoksujen tekeminen. Ihailin kuitenkin ihmisiä jotka juoksivat pitkiä matkoja ja pystyin vain haaveilemaan siitä, että pystyisin itse juoksemaan ja vieläpä nauttimaan matkasta.

IMG_5891

Aloitin 17 vuotiaana harjoittelemaan juoksemista. Kaikki alkoi silloisen asuinpaikkani pururadalta ystäväni kanssa. Muistan vieläkin sen fiiliksen, kun juoksimme ensimmäisen kerran ”isoimman lenkin”, joka on matkaltaan noin 3km pitkä. Tällä hetkellä 3km tuntuu lähinnä hauskalta määrältä, mun jalat vasta lämpenee kunnolla siinä matkassa, mutta silloin se tuntui äärettömän kovalta suoritukselta.

Toki on aivan eri asia juosta maastossa pururadalla, kuin jalkakäytävällä tai hiekkatiellä. Maastojuoksu on tuplasti raskaampaa sekä itse reitti ylämäkineen on paljon haastavampi kuin vaikkapa ”city juoksu”.

IMG_5890

*Sisältää tuotelinkin

Jossain vaiheessa pururata alkoi kyllästyttämään ja siirryin juoksemaan pitkin kyliä. Muistan ajatelleeni, että herranjumala tää touhu on kevyttä. Maastossa juokseminen olikin yllättäen nostanut mun kunnon sille tasolle ettei perus asfaltilla juokseminen tuntunut ollenkaan raskaalta. Toki se oli taas aivan erilaista iskua polville ja nilkoille.

17 -vuotiaasta juokseminen on ollut mulla ihan viikottaista rutiinia. Joskus tulee kuukausia kun en harrasta juoksemista niin paljoa, mutta yleensä sitä tulee harrastettua 2-4 x viikossa. Teen paljon eri sykkeillä, pidempiä ja lyhyempiä lenkkejä. En siis aina vedä samalla tyylillä samaa pituutta, vaan fiiliksen mukaan teen lyhyempiä ja intensiivisempiä juoksulenkkejä ja joskus taas pidempiä ja matala sykkeisempiä. Joskus mun lenkki on 25 minuuttia ja joskus 60 minuuttia.

Tänään oli todella hyvä flow juoksemisessa. Tuntui siltä, että olisin voinut juosta vaikka maailman ääriin, kunnes… kotiin päin juostessani ohitin erään seisoskelevan lenkkeilijän. Lenkkeilijä oli noin 2 metrinen, selkeästi urheilija/paljon urheileva, noin 25-30 vuotias mies jolla oli jonkun joukkueen tiimivaatteet päällä.

Yhtäkkiä huomaan että tää tyyppi juoksee aivan mun kyljessä kiinni. Päätän nostaa vauhtia, koska vierekkäin juokseminen tuntuu hieman häiritsevältä ja kiusalliselta. Mies nostaa myös vauhtia ja pysyy tiukasti mun vierellä. Ajattelen, että mies lähti juoksemaan tarkoituksella lujempaa ja hiljennän vauhtia, jotta tämä kiusallien tilanne loppuisi ja pääsisin keskittymään siihen omaan suorittamiseen taas.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Mies hidasti kun huomasi, että mä hidastin ja pysyi edelleen kiinni lähes mun kyljessä. Kokeilin vielä muutaman kerran samaa, mutta aina kun mä kiihdytin niin hän kiihdytti. Kun tajusin, että mies tekee sen tahallaan niin mua alkoi vaan naurattamaan. Jengi luuli että ollaan joku pariskunta lenkillä yhdessä.

Tiesin että mulla on vaan muutama kilometri kotiin ja päätin idioottina lähteä juoksemaan lujempaa. Mies veti myös kovemman vaihteen päälle ja lähinnä kevyesti hölkkäsi siinä samalla, kun mä juoksin minkä töppösistäni vaan pääsin, kuitenkin samalla pyrkien siihen, etten kaadu naamalleni hieman vaikean ja möykkyisen tien avustamana.

Joka kerta kun ihmisiä tuli vastaan ja yritin väistyä taka-alalle, niin mies lähinnä jäi odottamaan että mä pääsen ihmisvilinän ohi ja voidaan jatkaa meidän ”yhteistä lenkkiä”. No, tuli ainakin annettua lenkin loppuun kaikki mitä irti lähti ja sen jälkeen kun olin hyväksynyt sen faktan, etten tule pääsemään tämän tyypin ohi eikä hän ajatellut myöskään itse päästä mun ohitseni, niin nöyrryin kohtalooni ja juoksin sitten tällaisen ikäänkuin oman kirittäjän saattelemana kotiin. Omalla portilla ajattelin että jos en nyt oksenna tähän tai menetä tajuani, niin en ikinä.

Tulipahan taas ainakin katsottua mihin omista pienistä moottoreista on. Pitäis joskus kokeilla cooperia pitkästä aikaa, tosin siihen olisi myös täydellistä saada jonkinlainen awkward kirittäjä viereen, niin varmasti sais paremman tuloksen. 😀

IMG_5858

Juokseminen on varmasti yksi parhaimmista asioista ja juoksijan flow on tavoittelemisen arvoinen kokemus. Väitän itse päässeeni tähän muutamia kertoja elämässä. En läheskään joka ikinen kerta, mutta sen verran usein, että olen jaksanut innostua juoksemisesta jo 6 vuotta. Itse flow tuntuu siltä, että kaikki katoaa: aika, paino, huolet, suorittaminen. Siinä hetkessä on vaan sä ja se törkeen hyvä fiilis.

Nyt kun kevät tulee, niin suosittelen lukijoilleni rohkeasti juoksemista. Sen ei tarvitse olla kuin vaikkapa 20-30 minuutin kevyt köröttely alkuun, eikä muutamat kävelyaskeleetkaan lenkkiä pilaa. Kunnon kohoaminen on usein alussa todella nopeaa, joten jokainen löytää varmasti sisäisen juoksijansa yllättävän nopeasti, jos laji vain yhtään houkuttelee. Juoksussa on tyypillistä ensimmäisen 5-10 minuutin aikainen jähmeys ja alkukankeus, jonka jälkeen meno kevenee. Sen kun jaksaa sinnitellä ohitse, niin yhtäkkiä saattaa huomatakin, että juokseminen onkin ihan kivaa. 😉

When in doubt: run!